Nurmikonleikkuusta on lyhyt matka kriisiviestintään.
Piha- ja puutarhaohjelmien suurkuluttajana olen miettinyt, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun piha laitetaan kuntoon maansiirtokoneilla sekä isolla rahalla ja tiimillä TV-kameroiden edessä. Muuttuvatko asukkaat puutarhaihmisiksi kuin taikaiskusta? Leikkaavat uutterasti kaunista nurmikkoaan, nyppivät juolavehnää kukkapenkeistään sekä siistivät hyvin kasvavia, perusteellisesti lannoitettuja pensaitaan? Vähän epäilen. Ajankäyttö ja prioriteetit eivät ehkä muutu rempan myötä.
Entä yritys, joka normaalisti pysyttelee viestinnällisesti pois parrasvaloista, mutta joutuu yllättäen kriisiviestintätilanteeseen? Ennen olisin sanonut, että kaikin voimin heti julkisuuteen oikomaan asiaa.
Kokemus on kuitenkin osoittanut, ettei ole helppoa kääntää totuttuja viestintäkäytäntöjä toiseksi eikä ottaa roolia ympärillä myllertävässä polemiikissa. Yrityksessä on ainakin kahdenlaisia näkemyksiä: monet kannattavat parrasvaloista pois pysymistä, jotkut rohkeaa ulostuloa. Ja kolmannet häilyvät välimaastossa. Kaikki he voivat olla oikeassa.
Yleensä kriisissä kannattaa tuoda oma näkökulmansa ja faktat esiin rivakasti, jotta säilyttää puhevallan asiassa. On kuitenkin tunnistettava myös kyvyt ja valmiudet toimia myrskyssä ja valittava etenemispolut niiden mukaan. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö pitäisi yrittää olla aktiivinen, jos yhtään siltä tuntuu.
Arkiset viestinnän käytännöt linjaavat myös kriisiviestinnän valintoja ja arjen rutiinit ovat kriisiviestinnän perusta. Sekä puutarhanhoito että viestintä onnistuvat parhaiten, kun niille omistautuu säännöllisesti. Kotipiha pysyy kunnossa.
